Muistan hyvin lapsuudestani, miten isäni usein törttöilevän kuskin liikenteessä bongatessaan tuhahti, että siellä taitaa olla taas akka ratissa.

Jo silloin se särähti hieman sovinistisena korvaan. Miksi nainen muka olisi automaattisesti ratissa yhtään miestä huonompi?

No, sittemmin isäni lievensi toteamaansa sanomalla, että paras hänen tuntemansa rekkakuski on nainen. Osasi kuulemma peruuttaa täysperävaunullisen rekan tarkemmin kuin yksikään mies.

(Jutun kuvat ovat vain tekstin täytteenä. Allekirjoittanut pahoittelee kauniin Oulujärven rantamaiseman peittämistä ja korostaa, että me naiset kyllä osaamme olla autojen parissa paljon muutakin kuin vain niiden koristeita.)

 IMG_3759

Uskoakseni ajotaito ei ole sukupuoleen sidottu. Kehnoja sekä kelpoja kuskeja löytyy niin miehistä kuin naisistakin.

Jos yleistämään lähdetään, niin miehet ovat mututuntumalta päätellen naisia kiinnostuneempia kaikenlaisista koneista jo pikkupojista saakka, mikä antaa hyvät eväät myös taitojen kehittymiseen, kun monille naisille auto on enempi vain välttämätön kehonliikutuskapistus ja tytöntylleröillä mielessä meikit mopojen ja muiden pärisijöiden sijaan.  

Eipä nyt kuitenkaan yleistetä enempää.

Mikään sisäänrakennettu, sukupuoleen rajattu ominaisuus ajotaito ei empiiristen tutkimuksieni tai päättelykykyni perusteella ole, vaan autoa voi hallita kuka tahansa riippumatta siitä, mitä jalkojen välistä löytyy. 

Korvien väli onkin kokonaan toinen juttu.

IMG_3970

Vaikka oma lapsuus ja nuoruus kului enimmäkseen karvapeitteisiin kauramoottoreihin keskittyessä, kiinnostus oli kova myös autoihin.

Tutkin usein hyvin tarkkaan, mitä isä puuhasteli konepeltien alla ja polkimien ollessa vielä ulottumattomissa istuin ratin takana tutkaillen auton toimintoja ja maailmaa tuulilasin tuolta puolen.

No, olin muutenkin hieman outo lapsi enkä siitä aikuisempanakaan järin normaaliksi ole kasvanut.

Jossain vaiheessa nuoruutta peltoautona toimi vm. -82 Taunus, josta isä oli irrottanut jarruletkun varaosaksi toiseen Taunukseen, joten käsijarrun varassa röykytin raatoa pitkin vesakkoja suupielet korvissa kuunnellen nuppimankalla C-kasetilta radiosta päällenauhoitettuja biisejä.

Kikkaa, Irwiniä, Kake Randelinia. Ja kivaa oli.

Siitä se pikkuhiljaa lähti, ja muutaman muun vanhan Fordin jälkeen löysin sittemmin tieni ekan oman bemarin ratin ja penkin väliin.

Eikä paluuta entiseen enää ollut.

IMG_3800_2 

Nykyään(kin) auto on minulle enemmän kuin vain kasa muovia ja metallia.

Vaikka se ei ajattele (kuten Ritari Ässän Kitt, jollaisesta -minäkin- lapsuudessa haaveilin) eikä puhu (mikä toisaalta on ehkä ihan hyvä), se on ollut erinomaisen hyvä kuuntelija.

Sen rattia vasten on itketty monet itkut, sen kanssa on taitettu monet taipaleet tien päällä.

Se on toiminut pakopaikkana silloin kuin on tullut tarve päästä jonnekin, onpa siinä ekassa coupessa tullut vietettyä yökin.

Kun kaikki alkaa kaatua päälle, ei tarvitse kuin istahtaa tuttuun penkkiin ja käynnistää kone, niin hetken on taas maailma parempi paikka.

On kumma, miten neljällä rattaalla rullaavaan kulkineeseen voi muotoutua tunneside, mutta kaikkea ei voi selittää järjellä.

Eikä tarvitse.

Vaikka välillä käy kateeksi miesten rationaalisempaa tapaa toimia (huomaa yleistys), ei akkana ratissa ole yhtään hullumpaa olla.

On se ainakin parempaa kuin pelkkänä keulakoristeena oleminen.

Hyvää syksyn jatkoa!